Blogi: Myös haittoja vähentävä työ on kuntouttavaa – kuntoutumisen tärkein päämäärä ei ole raitistuminen

Jako haittoja vähentäviin ja kuntouttaviin palveluihin on ongelmallinen

Päihdepoliittisessa keskustelussa tehdään usein jakoa haittoja vähentäviin ja kuntouttaviin palveluihin. Haittoja vähentävien palveluiden tavoitteena on vähentää päihteiden käytöstä aiheutuvia terveys- ja sosiaalisia haittoja, ei kitkeä huumeiden käyttöä yhteiskunnasta kokonaan (Tammi, 2003). Lähestymistapaan kytkeytyy myös ihmisoikeudellinen ja tasa-arvon näkökulma (Hurme, 2002). Kuntouttavat päihdepalvelut taas mielletään vahvemmin päihteettömyyteen tähtääviksi.

JAKO haittoja vähentäviin ja kuntouttaviin palveluihin on ongelmallinen ja on syystäkin herättänyt paljon kritiikkiä. Yksi ongelma on, että se luo vastakkainasettelua haittoja vähentävän ja kuntouttavan työn välille – syntyy virheellinen käsitys siitä, että haittoja vähentävä työ ei olisi kuntouttavaa tai ettei kuntouttavan työn kautta voitaisi ehkäistä käytöstä aiheutuvia sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. Kuten Riikka Perälä kirjoittaa Ehyt ry:n blogissa 27.9.2017, kuntouttavaa se on haittojen vähentäminenkin.

Perälä kirjoittaa blogissaan myös haittoja vähentävään työhön liittyvästä arvostuksen puutteesta. Se ilmenee muun muassa siten, että työ saatetaan nähdä vähäpätöisempänä kuin kuntouttava työ.

Täysraittiutta pidetään yhä edelleen tavoiteltuna ja arvostettuna päämääränä, jonka kanssa haittoja vähentävän työn ideologia on ristiriidassa. Vastakkainasettelu vahvistaa haittoja vähentävään työhön liittyviä ennakkoluuloja, jotka näkyvät myös palveluiden piirissä olevien ihmisten arjessa ja stigman kokemuksissa.

Esimerkiksi korvaushoitoon on liittynyt ennakkoluulo siitä, että hoito on ilmaisten huumeiden jakamista potilaille. Korvaushoidossa olevat potilaat ovat kertoneet kokevansa lääkkeettömässä hoidossa olevien päihdekuntoutujien keskuudessa ulkopuolisuutta ja leimatuksi tulemista (Knuuti, 2007).

ENNAKKOLUULOT haittoja vähentävää päihdetyötä kohtaan näkyvät myös julkisessa keskustelussa. Tuorein esimerkki on huumeiden käyttötiloihin liittyvä hyvin polarisoitunut keskustelu. Kärkkäimmät puheenvuorot ovat moittineet käyttötilojen mahdollistavan huumeiden käyttöä ja tekevän siitä entistä hyväksyttävämpää – jopa siinä määrin, että nuorten innostus huumeiden kokeiluun lisääntyisi.

Keskustelun polarisoituminen on tuttua jo 1990-luvun lopulta, kun ensimmäisiä terveysneuvontapisteitä perustettiin ja korvaushoitoa alettiin kehittämään Suomessa vastauksena toisen huumeaallon tuomaan pahenevaan huumetilanteeseen (Tammi, 2003).

Järjestelmän tulisi perustua yksilöllisille tuen tarpeille ja tavoitteille

Päihdepalvelut tulisi nähdä laajana kokonaisuutena, joka pitää sisällään monenlaisia toisiaan täydentäviä ja tukevia työmuotoja. Järjestelmän tulisi nykyistä enemmän perustua asiakkaan yksilöllisille tuen tarpeille ja tavoitteille. Jakolinjat eri työmuotojen ja hoidollisten tavoitteiden välillä eivät ole hyödyllisiä, sillä silloin hoidon tavoitteet määrittyvät järjestelmästä käsin, ei asiakaslähtöisesti.

Juhila (2006) toteaa, että kuntoutusinstituution piirissä oleva yksilö on aina jossain määrin alisteinen hoidon saannin ehdoille ja ongelman määrittelyille. Liian usein on niin, että palvelujärjestelmän mahdollisuudet ja asiakkaiden tarpeet eivät kohtaa.

Suomen palveluohjausyhdistyksen puheenjohtaja Sauli Suominen käyttää ilmiöstä nimeä systeemihäiriö. Tällöin hoidon toimimattomuutta voidaan perustella asiakkaasta käsin esimerkiksi niin, että hänellä ei vain ollut riittävästi motivaatiota hoitoon. Oikea selitys kuitenkin voisi piillä järjestelmän rakenteissa, palveluiden riittämättömissä resursseissa tai siinä, ettei ole onnistuttu rakentamaan luottamuksellista suhdetta asiakkaaseen. 

Kuntoutuminen ei ole yhtä kuin raitistuminen

Ainakin teoriassa kuntoutuksen kentällä on tapahtunut paradigmamurros, jossa kuntoutujan oma toimijuus ja rooli korostuu yhä vahvemmin. Tärkeänä nähdään, että asiakkaan omaehtoisuudelle annetaan tilaa. Sen sijaan, että kuntoutuja olisi passiivinen toiminnan kohde ja työntekijä asiantuntija ja ohjeiden antaja, kuntoutuja itse on aktiivinen toimija ja oman elämänsä asiantuntija. Työntekijän roolina on tällöin toimia muutosten mahdollistajana ja yhteistyökumppanina. (Järvikoski & Härkäpää, 2011.)

Kuntoutuminen voi olla esimerkiksi sitä, että ihminen löytää arkeensa rytmiä ja rutiineja. Se voi olla sitä, että ihminen löytää yhteisön, jossa on turvallista olla.

Asiakkaan tulisi voida itse määritellä, mitä hänelle merkitsee kuntoutuminen ja mitkä hänen tavoitteensa ovat. Kuntoutuminen ei merkitse ainoastaan raitistumista, vaan kokonaisvaltaisempaa toimintakyvyn ja selviytymiskeinojen vahvistumista (Lahti & Pienimäki, 2012).

Päihteiden käyttö on usein vasta jäävuoren huippu, jota on edeltänyt vuosia kestänyt tuen tarpeiden kasautuminen. Ennen kuin on mielekästä lähteä edes tavoittelemaan päihteistä irtautumista, yksilö tarvitsee monenlaista muuta tukea arkeensa. 

KUNTOUTUMINEN voi olla esimerkiksi sitä, että ihminen löytää arkeensa rytmiä ja rutiineja ja osallistuu säännöllisesti järjestön kohtaamispaikkatoimintaan. Se voi olla sitä, että ihminen löytää yhteisön, jossa on turvallista olla ja jossa hän kokee yhteenkuuluvuuden ja osallisuuden kokemuksia. Kuntoutuminen voi olla myös sitä, että ihminen oppii pitämään parempaa huolta itsestään ja omaksuu turvallisempia päihteiden käytön tapoja.

Kuntoutumisen askeleet voivat olla hyvin pieniä ulkoisesti katsottuna, mutta tärkeitä ja merkityksellisiä yksilön näkökulmasta.

Teksti:

Elsa Pingoud, viestintäkoordinaattori, Tukikohta ry

Katja Malin-Kaartinen, kehittämispäällikkö, Tukikohta ry

Ron Furman, toiminnanjohtaja, Tukikohta ry

LÄHTEET

Hurme, T. (2002). Harmin paikka? Haittojen vähentämisen käsitteellinen ongelmallisuus huumepolitiikassa. Yhteiskuntapolitiikka, 67, s. 415-422.

Juhila, K. (2006). Sosiaalityöntekijöinä ja asiakkaina: sosiaalityön yhteiskunnalliset tehtävät ja paikat. Tampere: Vastapaino. 

Järvikoski, A. & Härkäpää, K. (2011). Kuntoutuksen perusteet: näkökulmia kuntoutukseen ja kuntoutustieteeseen. Helsinki: WSOY.

Knuuti, U. (2007). Matkalla marginaalista valtavirtaan? Huumeiden käytön lopettaneiden elämäntapa ja toipuminen. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Lahti, J. & Pienimäki, A. (2012) Päihdekuntoutus rakentuu sosiaaliselle perustalle. Teoksessa V. Karjalainen & I. Vilkkumaa (toim.), Kuntoutus kanssamme – ihmisen toimijuuden tukeminen (s. 137-151). Tampere: Yliopistopaino.

Perälä, R. (2017). Kuntouttavaa se on haittojen vähentäminenkin. Ehyt ry:n blogi 27.9.2017: https://ehyt.fi/uutishuone/blogit/kuntouttavaa-se-on-haittojen-vahentaminenkin/

Suominen, S. (2021). Systeemihäiriöt avun ja tuen saamisen esteinä. Puheenvuoro Tukikohta ry:n Sanoista tekoihin - keinoja huumekuolemien ehkäisyyn webinaarissa 10.6.2021. 

Tammi, T. (2003). Huumekuri vai haittamaltti? Haittojen vähentämisen käsite ja huumepolitiikan vastakkainasettelut vuoden 1997 huumausainepoliittisessa toimikunnassa. Yhteiskuntapolitiikka, 68, s. 465-477.